En tiedä, tuleeko se mitä teen toimimaan.
Enkä tarkoita tätä mitenkään negatiivisesti. En ihan oikeasti tiedä.
Olen käyttänyt paljon aikaa sellaisen asian rakentamiseen, johon uskon. Olen kirjoittanut, tehnyt, opetellut uutta, muuttanut asioita jotka eivät toimineet ja ratkonut ongelmia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt ennen kuin niistä tuli minun ongelmiani.
Joinain päivinä tästä kaikesta on todella hyvä fiilis.
Toisina katson kaikkea, mitä olen kuukausien ajan rakentanut, ja mietin, rakennanko tässä oikeasti jotain vai olenko vain poikkeuksellisen sitoutunut juttelemaan internetille.
Varsinkin silloin, kun jotain odottamatonta tapahtuu ja suunnitelma ei yhtäkkiä näytäkään yhtä yksinkertaiselta kuin vielä viikko sitten.
Silloin kysymykset yleensä alkavat.
Tarvitseeko tämä vain enemmän aikaa? Olenko kärsivällinen vai pelkästään jääräpäinen? Olisiko suunnan muuttaminen fiksua, vai olenko vain turhautunut siihen, etteivät asiat etene tarpeeksi nopeasti?
Voin miettiä näitä tuntikausia ja olla lopulta täsmälleen yhtä viisas kuin aloittaessani.
En tiedä.
Tämä voi olla vain se tylsä keskivaihe ennen kuin jokin alkaa lopulta toimia.
Tai sitten tämä on vain keskivaihe jossain, mikä ei tule toimimaan.
Harmi vain, ettei kukaan lähetä tätä tietoa etukäteen.
Ja viime aikoina olen alkanut miettiä, miksi me edes kuvittelemme, että meidän pitäisi tietää.
Jälkikäteen oma elämä on yllättävän helppo ymmärtää
Internet on täynnä tarinoita, joissa kaikki käy lopulta täydellisesti järkeen.
Joku irtisanoutui töistään ja rakensi yrityksen, josta oli aina haaveillut. Joku otti valtavan riskin, jota kaikki muut vastustivat, ja se muutti hänen elämänsä. Jollain oli aivan kamala vuosi, mutta myöhemmin hän ymmärsi, että juuri sen pitikin tapahtua.
Itse asiassa tykkään tällaisista tarinoista.
Kiinnostavampaa minusta on se, milloin niitä kerrotaan.
Yleensä kertoja tietää jo, mitä seuraavaksi tapahtui.
Jopa ne "aidot ja suodattamattomat" versiot kerrotaan yleensä jälkikäteen.
Kuulemme epäilyksistä, huonoista päätöksistä, menetetyistä rahoista ja siitä hetkestä, jolloin joku oli vähällä luovuttaa. Ja minusta on hyvä, että niistä puhutaan. Ne ovat huomattavasti kiinnostavampia kuin taas yksi viimeisen päälle kiillotettu menestystarina.
Mutta ihminen, joka kertoo olleensa vähällä luovuttaa, tietää jo olevansa tyytyväinen siihen, ettei luovuttanut.
Se on aivan eri asia kuin istua tänään keskellä omaa elämäänsä ja miettiä, pitäisikö sittenkin lopettaa.
Jälkikäteen asioille voi antaa merkityksiä. Tiedämme, mikä satunnainen keskustelu olikin tärkeä, mikä epäonnistuminen työnsi meidät lopulta parempaan suuntaan ja mikä pelottava päätös osoittautui oikeaksi.
Sillä hetkellä se oli luultavasti vain pelottava päätös.
Kukaan ei haastattele sitä versiota sinusta, joka ei vielä tiedä.
Minua kiinnostaa juuri se versio.
Koska siinä minä olen nyt.
Aina löytyy joku, joka on valmis selittämään elämäsi sinulle
Epätietoisuus on epämukavaa.
Onneksi internetistä löytyy siihen noin neljä miljoonaa selitystä.
Olen eksynyt manifestoinnin puolelle internetiä tarpeeksi monta kertaa tietääkseni, että nykyään meidän pitäisi ilmeisesti tehdä paljon muutakin kuin vain päätöksiä.
On korkeampi minä. Tulevaisuuden minä. Identity shiftit. Abundance. Alignment. Ja tietenkin pitää olla energeettisesti valmis vastaanottamaan kaikkea tätä.
Olen kuullut tarinat siitä, kuinka tilillä oli seitsemän dollaria ja vuotta myöhemmin oltiinkin miljonäärejä, kun oma ajattelutapa oli muuttunut.
Ehkä niin oikeasti tapahtui.
En ollut paikalla.
Hauskinta minusta on se, etteivät kaiken tuon sanaston alla olevat ajatukset edes välttämättä ole erityisen outoja.
Jos pelko tekee kaikki päätöksesi, se luultavasti rajoittaa elämääsi. Jos olet vuosikausia uskonut, ettei jokin ole sinulle mahdollista, sen uskomuksen kyseenalaistaminen voi hyvinkin muuttaa tapaasi toimia. Ja joskus täytyy ihan oikeasti lopettaa samojen asioiden tekeminen, jos haluaa jotain erilaista.
Ymmärrän kyllä.
Ilmeisesti en vain voi enää tehdä rohkeaa päätöstä. Minun täytyy tehdä se korkeimpana minänäni samalla, kun olen energeettisesti valmis vastaanottamaan yltäkylläisyyttä.
Siinä on aika paljon vastuuta yhdelle keskiviikolle.
Ja sanon tämän ihmisenä, jota henkisyys oikeasti kiinnostaa. “Henkinen, mutta ihan normaali” kuvaa sitä varmaan edelleen parhaiten.
Uskon joihinkin asioihin. Olen kokenut asioita. Ja ihmisyydessä on asioita, joita emme mielestäni yksinkertaisesti vielä täysin ymmärrä.
Minua ei haittaa jättää osaa niistä selittämättä.
Voin uskoa, että on asioita, joita emme ymmärrä, ilman että samalla uskon jokaisen selitystä myyvän ihmisen ymmärtävän niitä.
Luulen, että etsin lupaa
Eikä tämä koske pelkästään henkisyyttä.
Olen tehnyt samaa bisneksen, työn, tuottavuuden ja oikeastaan koko elämän kanssa.
Kun et tiedä mitä tehdä, etsit jonkun, joka tietää.
Olen vuosien aikana kuluttanut aivan naurettavan määrän neuvoja. Mitä enemmän niitä kulutin, sitä vaikeammaksi välillä muuttui edes kuulla omia ajatuksiani. Osa niistä on oikeasti auttanut. Osa on luultavasti vain pyörittänyt minua ympyrää. Suurin osa tuli ihmisiltä, jotka kuulostivat erittäin varmoilta siitä, mitä sanoivat.
Kunnes vastaan tulee toinen fiksulta kuulostava ihminen, joka sanoo aivan yhtä varmasti täsmälleen päinvastoin.
Luulen, että siinä vaiheessa minulla alkoi pikkuhiljaa välähtää.
Yllättävän suuri osa asioista, joita kohtelemme jonkinlaisina sääntöinä, on oikeasti vain muiden ihmisten mielipiteitä.
Missään ei istu komiteaa päättämässä, miltä urasi pitäisi näyttää, kuinka kunnianhimoinen sinun pitäisi olla, kuinka paljon rahaa on tarpeeksi, tarkoittaako suunnan vaihtaminen epäonnistumista tai mitä kolmekymppisenä kuuluisi tehdä elämällään.
Luojan kiitos. Kuulostaa raskaalta komitealta.
Muut ihmiset voivat antaa minulle tietoa. He voivat näyttää vaihtoehtoja, joita en itse ole tullut ajatelleeksi. Jonkun toisen kokemus voi säästää minut täysin turhalta virheeltä.
Haluan edelleen kaikkea tätä.
Mutta en enää halua automaattisesti ajatella, että jonkun toisen varmuus tarkoittaa sitä, että hänen vastauksensa olisi oikeampi minun elämääni.
Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
Mietin, kuinka paljon internet on muuttanut sitä, mitä haluamme
Olen miettinyt sosiaalisen median poistamista noin tuhat kertaa.
En selvästikään ole tehnyt sitä.
Yritykseni on internetissä, joten puhelimen heittäminen mereen aiheuttaisi muutamia käytännön ongelmia.
Mutta minua on alkanut kiehtoa se, mitä jatkuva altistuminen muiden ihmisten elämälle oikeastaan tekee meille.
Yleensä puhumme ajasta.
Kuinka monta tuntia käytämme selaamiseen. Mitä olisimme voineet tehdä sillä ajalla. Mitä kirjoja olisimme voineet lukea tai mitä olisimme voineet opetella.
Ja joo, onhan sekin osa tätä.
Mutta en usko, että aika on tässä edes kiinnostavin asia.
Minusta paljon kiinnostavampaa on se, mitä tapahtuu, kun vietät vuosia katsellen tuhansia ihmisiä, jotka näyttävät sinulle, miltä hyvän elämän pitäisi näyttää.
Näet, mitä muut ihailevat. Mitä he ostavat. Mitä he häpeävät. Mitä he kutsuvat menestykseksi. Mitä heidän mielestään sinussa pitäisi korjata.
Jossain vaiheessa osa siitä päätyy omaan päähän.
Pakkohan sen on.
Ja sitten onkin yllättävän vaikeaa selvittää, mitkä ajatuksista olivat alun perin omia.
Mietin joskus, mitä haluaisin, jos en olisi koskaan nähnyt kenenkään muun haluavan sitä.
Hieman epämukava kysymys.
Enkä ajattele olevani tälle immuuni vain siksi, että tiedostan sen. Kukaan meistä ei elä tyhjiössä.
Mutta jokin siinä, miten käytän internetiä, on ehdottomasti muuttunut. En enää ajattele, että minun pitäisi elää sen tahdissa. Enkä oikeastaan enää mene sinne etsimään lupaa.
En tarvitse ketään vahvistamaan, että tapa jolla haluan elää on hyväksyttävä.
Enkä automaattisesti ajattele tekeväni jotain väärin vain siksi, että joku erittäin itsevarmalla Instagram-tilillä tekisi sen eri tavalla.
Ehkä siksi niin suuri osa markkinoinnistakaan ei enää oikein toimi minuun.
Kun kerran huomaa, kuinka usein ensin luodaan epävarmuus ja sitten myydään siihen ratkaisu, sitä on aika vaikea olla enää näkemättä.
Joskus haluan auttaa. Joskus haluan vain kadota.
Ja tässä kohtaa oma logiikkani muuttuu hieman hankalaksi.
Osa minusta haluaa todella rauhallisen elämän.
Antakaa minulle joku lämmin paikka meren läheltä, muutama kasvi, kirjoja, hyvää ruokaa ja tarpeeksi rahaa, ettei sitä tarvitse jatkuvasti miettiä.
Kuulostaa erinomaiselta.
Joinain päivinä maailma tuntuu niin äänekkäältä ja absurdilta, etten ihan oikeasti ymmärrä, miksi haluaisin vapaaehtoisesti tuottaa sinne vielä lisää meteliä.
Ja silti haluan jatkuvasti tehdä jotain.
Jatkan kirjoittamista.
Jokin ärsyttää minua, ja haluan saman tien ymmärtää miksi.
Näen ihmisten kamppailevan jonkin asian kanssa ja alan miettiä, mikä heitä oikeasti voisi auttaa sen sijaan, että tarjoaisin sitä mitä meille milloinkin yritetään myydä.
Joskus minulla on todella syvä tunne siitä, että minun kuuluisi tehdä täällä ollessani jotain hyödyllistä. Auttaa jotenkin. Jättää tämä outo paikka edes vähän paremmaksi kuin se oli tullessani.
En oikein tiedä, miksi sitä kutsuisi.
Elämäntehtävä kuulostaa hirveän vakavalta.
Kutsumus vielä pahemmalta.
Ehkä se vain kuuluu siihen, millainen olen.
Sen tiedän, ettei halu piiloutua ole ainakaan vielä voittanut.
Vaikka olen kyllästynyt internetiin, minua kiinnostaa edelleen, mitä me teemme itsellemme sen kanssa.
Vaikka kyseenalaistan sen, mitä rakennan, löydän itseni lopulta taas sen parista.
En pidä sitä minään universumin todisteena siitä, että olen löytänyt yhden ja ainoan oikean elämänpolkuni.
Mutta pidän sitä tietona.
Ilmeisesti välitän tästä edelleen.
Kirjoitan tämän ennen kuin tiedän, miten tässä käy
Ja oikeastaan juuri siksi kirjoitan tämän nyt.
Olisi helppoa odottaa.
Ehkä viiden vuoden päästä tiedän täsmälleen, miten tämä tarina pitäisi kertoa. Tiedän, mitkä päätökset olivat tärkeitä ja mistä asioista stressasin aivan turhaan.
Jos kaikki menee hyvin, saan varmaan koko tarinan kuulostamaan jälkikäteen epäilyttävän merkitykselliseltä.
Mutta en halua kirjoittaa sitä versiota.
Haluan kirjoittaa sen version, jossa en vielä tiedä.
Juuri nyt teen edelleen töitä ja katson, mihin tämä johtaa.
Rakennan asioita, joista minulla ei vielä ole kovin paljon todisteita siitä, että niistä tulee sellaisia kuin toivon. Ja on asioita, joihin en voi itse vaikuttaa ja jotka voivat muuttaa suunnitelmani täysin.
Ja kyllä, välillä se pelottaa.
Mutta olen myös huomannut, ettei epävarmuus enää lähetä minua etsimään vastauksia samalla tavalla kuin ennen.
Ajattelin ennen, että itseensä luottamisen mukana tulisi lopulta jonkinlainen varmuus. Että jossain vaiheessa vain tietäisin, milloin pitää jatkaa ja milloin lähteä pois.
Alan ajatella, että ymmärsin koko asian väärinpäin.
Koska mitä "oikealla polulla" oleminen edes tarkoittaa?
Ei täällä kukaan jaa karttoja.
Teen päätöksiä sen perusteella, mitä tiedän nyt. Jos jokin lakkaa myöhemmin tuntumasta järkevältä, mietin sitä sitten. Olen vaihtanut suuntaa ennenkin. Olen selvittänyt asioita ennenkin. Ei ole mitään syytä olettaa, etten yhtäkkiä enää pystyisi siihen.
Ehkä juuri tämä on se osa itseensä luottamista, jota en aiemmin ymmärtänyt.
Minun ei tarvitse tietää, miten tämä tarina päättyy, ennen kuin saan jatkaa sen kirjoittamista.
Mikä on ihan kätevää, koska minulla ei selvästikään ole v*ttuakaan hajua.
P.S. Kuvalla ei ole mitään syvällistä henkistä merkitystä. 🫡-energia vain tuntui sopivalta. 😂
Haluatko pysyä kuulolla?
Mulla on paljon ajatuksia. Selvästi.
Jos tämä tuntui sellaiselta keskustelulta, jota haluaisit jatkaa, kirjoitan lisää hitaammasta elämästä, internetistä, itseensä luottamisesta, henkisyydestä ja kaikesta muusta, minkä ajattelemista en näköjään osaa lopettaa.
