Viime aikoina olen miettinyt paljon aikaa.
Kuinka nopeasti se kulkee.
Kuinka kukaan meistä ei saa sitä koskaan takaisin.
Ja kuinka helppoa on missata oma elämänsä, kun on kiireinen katsomassa muiden elämää.
Tämä oivallus ei tullut kirjaa lukiessa tai kuunnellessani jotakuta puhumassa hitaasta elämästä tai tietoisesta läsnäolosta.
Se tuli jostain paljon pienemmästä.
Olin ulkona koirani kanssa.
Lunta satoi.
Kädessäni oli lämmin kahvikuppi ja kuuntelin vanhaa musiikkia, jota kuuntelin nuorempana.
Ja yhtäkkiä tunsin rinnassani tutun painon.
Silmäni täyttyivät kyynelistä ja aloin itkeä.
En kovaa enkä dramaattisesti.
Vain sellaista hiljaista itkua, joka tuntuu kuin muisto osuisi suoraan sydämeen.
Kun elämä alkaa tuntua äänekkäämmältä kuin omat ajatuksesi
Kaipaan niitä vuosia, jolloin elämä tuntui hitaammalta.
Kun en tuntenut jatkuvaa painetta olla jotain enemmän.
Kun en verrannut elämääni tuhansiin tuntemattomiin internetissä.
Kun joka viikko ei ollut uutta trendiä kertomassa, miten minun pitäisi elää, työskennellä, ajatella tai näyttää.
Kaipaan sitä versiota itsestäni, joka ei miettinyt tavoitteita, suunnitelmia tai minkään optimointia.
Kaipaan sitä tyttöä, joka vain eli.
On outoa, miten yksi kappale voi tuoda kaiken takaisin.
Yksi melodia ja yhtäkkiä seisot taas nuoremman itsesi vieressä, tuntien kaiken sen, minkä luulit jo unohtaneesi.
Ja silloin tajusin jotain, mitä en ollut halunnut myöntää:
Jossain vaiheessa matkaa lakkasin kuulemasta omia ajatuksiani.
Ja aloin hitaasti menettää yhteyden omaan elämääni.
Jos tämä tunne kuulostaa tutulta, voit aloittaa tästä. Lempeä johdanto siihen, mistä Wander Balancessa on kyse. 👉 Aloita tästä
Kuinka sosiaalinen media vetää meitä pois oikeasta elämästä
Sosiaalisesta mediasta tuli vähitellen jatkuva taustamelu.
Skrollaus täytti jokaisen hiljaisen hetken.
Vertailu korvasi uteliaisuuden.
Esiintyminen korvasi läsnäolon.
Vaikka en olisi julkaissut mitään, ajattelin sitä silti.
Mieleni ei ollut enää täysin minun.
Se oli verkossa.. koko ajan.
Luulen, että moni meistä elää näin huomaamattaan.
Maailma opettaa meidät olemaan “päällä” koko ajan.
Mittaamaan arvoamme tykkäyksillä, katselukerroilla, tuottavuudella ja saavutuksilla.
Olemaan viimeisteltyjä, vakuuttavia ja vaikuttavia.
Ja pahinta on se, että alamme uskoa, että meissä on jotain vikaa, jos emme pysy mukana.
Hälinä.
Paine.
Jatkuva “toimi nyt tai jäät jälkeen” -rytmi.
Gurut myyvät pelkoa motivaation nimissä.
Et edes huomaa, kuinka raskasta kaikki on ennen kuin astut siitä pois.
Hiljaisuus, joka seuraa kun astut pois
Kun poistin henkilökohtaiset tilini, tapahtui jotain yllättävää.
Hiljaisuus tuntui aluksi epämukavalta.
Sitten hämmentävältä.
Ja lopulta yllättävän rauhalliselta.
Yhtäkkiä päässäni olevat ajatukset olivat taas minun.
Kuulin itseni.
Omat tunteeni.
Oman ääneni.
Ei sitä suodatettua, kuratoitua ja optimoitua versiota, jollaiseksi olin luullut minun täytyvän muuttua.
Se oli surullista, koska tajusin, kuinka kauas olin ajautunut itsestäni.
Mutta se oli myös toiveikasta.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui siltä, että olin palaamassa takaisin.
Paluu oikeaan elämään, hitaasti
Takaisin omaan elämääni.
Omaan tahtiin.
Omaan rytmiin.
Omaan maailmaan.
Ja silloin näin jotain hyvin selvästi.
Käytämme niin paljon aikaa muiden ihmisten elämän tarkkailuun, että unohdamme elää omaa elämäämme.
Unohdamme tuntea omat hetkemme.
Unohdamme hidastaa.
Unohdamme, että meidän on lupa olla aitoja, vaikka se ei olisi täydellistä.
En tiedä tarkalleen, miksi kirjoitan tätä.
Ehkä siksi, että joku muu tuntisi olonsa vähemmän yksinäiseksi.
Ehkä siksi, että haluan sanoa ääneen asioita, joita moni meistä ajattelee, mutta joista harvoin puhutaan.
Tai ehkä siksi, etten enää halua teeskennellä.
Elämä kulkee nopeasti.
Mutta meidän ei tarvitse.
Voimme valita lempeyden.
Voimme valita sisäisen maailmamme uudelleen.
Voimme valita olemassaolon ilman jatkuvaa esiintymistä.
Kahvikuppi ikkunan ääressä.
Kävely koiran kanssa.
Kappale, joka saa sinut itkemään.
Hetki, jolloin olet rehellinen itsellesi.
Nämä pienet rituaalit tuovat meidät takaisin.
Yksinkertaisia, konkreettisia muistutuksia, jotka auttavat hidastamaan ja olemaan läsnä omassa elämässä. Pienet rituaalit
Nämä pienet asiat merkitsevät.
Ne tuovat meidät takaisin.
Ne muistuttavat, että todellinen elämämme, se, joka tapahtuu offline-tilassa aivan edessämme on edelleen täällä.
Odottaen, että eläisimme sen.
Miksi loin Wander Balancen
Ehkä juuri siksi loin Wander Balancen.
Ei lisätäkseni lisää melua.
Ei myydäkseni täydellistä elämäntapaa.
Vaan luodakseni tilan hitaammalle, aidommalle elämälle.
Elämälle, jossa hitaus on sallittua.
Elämälle, jossa ihmisenä oleminen riittää.
Jos luet tätä, toivon että löydät tänään yhden pienen hetken, joka tuntuu siltä kuin tulisit kotiin itseesi.
Me kaikki ansaitsemme sen.
