Olen miettinyt viime aikoina paljon aikaa.
Sitä, kuinka nopeasti se kuluu, ettemme koskaan saa sitä takaisin ja kuinka helppoa oma elämä on ohittaa silloin, kun huomio on jatkuvasti muiden elämässä.
Tämä oivallus ei tullut kirjasta, podcastista tai ihmiseltä, joka selitti mulle slow livingin tärkeyttä.
Se tapahtui, kun olin ulkoiluttamassa koiraani.
Lunta satoi. Mulla oli lämmin kahvi kädessä ja kuuntelin musiikkia, josta pidin nuorempana.
Sitten aloin itkeä ilman mitään selvää varoitusta.
Mitään dramaattista ei ollut tapahtunut. Se oli sellaista hiljaista itkua, joka alkaa, kun jokin muisto osuu ennen kuin ehdit edes ymmärtää sitä.
Musiikki muistutti mua versiosta itsestäni, jota en ollut ajatellut pitkään aikaan.
Versiosta, joka eli enemmän ja analysoi itseään vähemmän.
Kaipasin sitä, miltä elämä ennen tuntui
En ajattele, että kaikki olisi ollut automaattisesti paremmin nuorempana.
Silloinkin oli vaikeita päiviä, epävarmuutta ja paljon asioita, joita en ymmärtänyt.
Elämä tuntui silti hitaammalta.
En verrannut jatkuvasti omia valintojani tuhansien tuntemattomien elämiin. Joka viikko ei ilmestynyt uutta trendiä kertomaan, miten mun pitäisi tehdä töitä, ajatella, näyttää tai järjestää aamuni.
En yrittänyt koko ajan muuttaa itseäni joksikin.
Mulla oli unelmia, mutta en kohdellut jokaista päivää testinä siitä, eteninkö niitä kohti tarpeeksi nopeasti. Pystyin kuuntelemaan musiikkia, kävelemään tai viettämään illan tekemättä mitään ilman, että mietin, pitäisikö mun käyttää aikani tehokkaammin.
Sitä kaipasin tuolla kävelyllä.
En tarkalleen nuorempaa elämääni.
Kaipasin sitä, että olin oman elämäni sisällä tarkkailematta sitä jatkuvasti ulkopuolelta.
Olin lakannut kuulemasta itseäni
Tuo hetki sai mut myöntämään asian, jota olin vältellyt.
Jossain vaiheessa olin lakannut kuulemasta omia ajatuksiani.
Ne olivat edelleen siellä, mutta niitä ympäröivät muiden mielipiteet, neuvot ja odotukset. Olin käyttänyt niin paljon aikaa ulospäin katsomiseen, etten enää kunnolla erottanut, mikä kuului mulle.
Sosiaalisesta mediasta oli tullut taustalla kulkeva osa lähes jokaista päivää.
Selasin hiljaisina hetkinä. Vertailin itseäni muihin päättämättä tietoisesti tehdä niin. Vaikka en julkaissut mitään, osa mielestäni pysyi jatkuvasti verkossa.
Mitä mun pitäisi tehdä? Eteninkö tarpeeksi nopeasti? Rakensiko joku muu jo sitä, mitä itse halusin luoda? Pitäisikö mun opetella uusin strategia ennen kuin se lakkaisi toimimasta?
Elämäni ei ollut kadonnut.
Huomioni oli vain siirtynyt pois siitä.
Jos tunnistat tämän tunteen ja haluat ymmärtää, mistä Wander Balancessa oikeasti on kyse, voit aloittaa tästä.
Somen ei tarvinnut saada mua julkaisemaan vaikuttaakseen muhun
Ajattelin ennen, että sosiaalinen media vaikutti muhun vain silloin, kun loin tai julkaisin aktiivisesti jotain.
Mutta sen vaikutus seurasi pitkään sovelluksen sulkemisen jälkeen.
Ajattelin muiden tavoitteita työskennellessäni omieni parissa. Kyseenalaistin valintoja, joihin olin ollut aiemmin tyytyväinen. Kannoin tuntemattomien mielipiteitä mukana elämäni osiin, joilla ei ollut mitään tekemistä heidän kanssaan.
Paine ei ollut aina ilmeistä.
Se näkyi epämääräisenä tunteena siitä, että mun pitäisi tehdä enemmän.
Kasvaa nopeammin, olla näkyvämpi ja käyttää aikani paremmin. Aina oli uusi mahdollisuus, jonka saattaisin menettää, tai strategia, joka pitäisi oppia ennen kaikkia muita.
Internet on täynnä ihmisiä, jotka kehottavat toimimaan nyt ennen kuin jäät jälkeen.
Kun kuulet sitä tarpeeksi usein, tavallinen rauhallinen päiväkin voi alkaa tuntua vastuuttomalta.
Et tajua, kuinka paljon painoa nämä viestit luovat, ennen kuin lasket osan niistä pois.
Mitä tapahtui, kun astuin sivuun?
Kun poistin henkilökohtaiset sometilini, hiljaisuus tuntui aluksi epämukavalta.
Olin tottunut tarkistamaan, mitä kaikki muut tekivät. Ilman tätä tapaa päivään syntyi pieniä aukkoja, joita en heti osannut täyttää.
Sitten hiljaisuus alkoi tuntua erilaiselta.
Lakkasin miettimästä trendejä, joista en ollut koskaan oikeasti välittänyt. Vertailin elämääni harvemmin ihmisiin, joita en ollut koskaan tavannut. En kerännyt jatkuvasti neuvoja ongelmiin, joita en ollut yrittänyt ratkaista.
Ajatukseni alkoivat jälleen kuulostaa omiltani.
En muuttunut yhtäkkiä onnellisemmaksi joka päivä tai täydellisen läsnä olevaksi jokaisessa hetkessä. Elämäni pysyi tavallisena. Häiriinnyin, huolestuin ja kyseenalaistin edelleen itseäni.
Mutta tunsin, ettei mua vedetty jatkuvasti pois omasta elämästäni.
Tällä erolla oli enemmän merkitystä kuin olin odottanut.
Elämäni oli edelleen siinä
Somesta etääntyminen sai mut ymmärtämään, kuinka paljon aikaa olin käyttänyt muiden elämien katselemiseen ja pitänyt omaani jotenkin vähemmän kiinnostavana versiona.
Olin ohittanut suoraan edessäni olevia hetkiä, koska ne tuntuivat liian tavallisilta.
Kahvi ikkunan ääressä. Koiran ulkoiluttaminen. Vuosien jälkeen kuultu tuttu kappale. Huoneessa istuminen ilman tarvetta kertoa kenellekään, mitä olin tekemässä.
Yksikään näistä hetkistä ei muuta elämää yksinään.
Niiden ei tarvitsekaan.
Suurin osa elämästä koostuu tavallisista hetkistä. Jos arvostamme vain merkkipaaluja, suuria muutoksia ja jakamisen arvoisia kokemuksia, jätämme huomaamatta suurimman osan siitä, mitä oikeasti saamme elää.
Luminen kävely ei antanut mulle kokonaan uutta elämää.
Se muistutti kiinnittämään huomiota siihen, joka mulla jo oli.
Elämästä nauttiminen ei tarkoita unelmista luopumista
Pitkään kohtelin nykyhetkeä asiana, jonka läpi piti kulkea ennen kuin oikeasti haluamani elämä voisi alkaa.
Kun olisin rakentanut yrityksen, saavuttanut tavoitteen tai muuttunut itsevarmemmaksi, voisin viimein olla ylpeä itsestäni. Sitten voisin hidastaa ja nauttia siitä, mitä olin luonut.
Mutta aina löytyy uusi tavoite.
Wander Balancen rakentaminen merkitsee mulle todella paljon. Haluan kasvattaa siitä maailmanlaajuisen brändin, enkä häpeä suuren asian tavoittelemista.
En myöskään halua ohittaa elämääni rakentaessani sitä.
Tavallisesta päivästä nauttiminen ei tee musta vähemmän kunnianhimoista. Hidastaminen ei tarkoita, että olisin lakannut etenemästä. Huomion irrottaminen muiden saavutuksista ei tarkoita, että olisin luopunut omistani.
Haluan olla läsnä myös matkan aikana, en ainoastaan lopputuloksessa.
Pienet asiat palauttavat huomioni omaan elämääni
Käytän edelleen internetiä. Pyöritän verkkokauppaa, ja digitaalinen maailma on osa jokapäiväistä elämääni.
Nykyään yritän kuitenkin luoda hetkiä, jotka eivät kuulu sille.
Kirjoitan yhden sivun uuden sovelluksen avaamisen sijaan. Sytytän kynttilän työpäivän päätteeksi. Lähden kävelylle tarkistamatta, mitä kaikki muut tekevät. Kuuntelen vanhaa kappaletta ja annan sen muistuttaa mua jostain.
Nämä rituaalit eivät korjaa elämääni tai tee musta jatkuvasti läsnä olevaa.
Ne auttavat huomaamaan, kun huomioni on eksynyt liian kauas siitä.
Jos kaipaat fyysisiä muistutuksia samanlaisten hetkien luomiseen, voit tutustua pieniin slow living -rituaaleihin täällä.
Miksi Wander Balancesta tuli tällainen brändi?
Tuo kävely auttoi mua ymmärtämään, miksi halusin Wander Balancen tuntuvan erilaiselta.
En halunnut lisätä jälleen yhtä ääntä kertomaan ihmisille, miten elää täydellisesti. En halunnut myydä ihanteellista elämäntyyliä, joka saa tavallisen elämän tuntumaan riittämättömältä.
Halusin luoda paikan slow livingille sellaisena kuin se oikeasti näyttää.
Tavallisia päiviä. Keskeneräisiä ajatuksia. Suuria unelmia väsyneiden iltojen rinnalla. Tuotteita, jotka tukevat pieniä hetkiä lupaamatta muuttaa niitä käyttäviä ihmisiä.
Paikan, joka muistuttaa, että oikea elämä on jo käynnissä.
Ei seuraavan tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Ei sitten, kun olet kurinalaisempi tai itsevarmempi. Vaan nyt, suoraan edessäsi olevassa elämässä.
En tiedä tarkalleen, kuinka paljon aikaa käytin katsomalla pois omasta elämästäni.
Nyt yritän katsoa sitä uudelleen.
Jos olet tuntenut etäisyyttä omaasi, sun ei ehkä tarvitse muuttaa kaikkea.
Aloita huomaamalla yksi hetki, jonka tavallisesti ohittaisit.
Kahvisi, sää ulkona, kävelyä odottava koirasi tai kappale, jota et ole kuunnellut vuosiin.
Sen jälkeen ei tarvitse tapahtua mitään.
Hetki on jo osa sun elämääsi.
