On ihmisiä, jotka kulkevat lapsuuden läpi tunteen, että he kuuluvat kaikkialle.
Ja sitten on minun kaltaisiani ihmisiä. Niitä, jotka aina tunsivat olevansa hieman ulkopuolisia, jopa muiden ympäröiminä.
Kasvoin pienessä kylässä, jossa elämä oli ulkona hiljaista, mutta sisälläni äänekästä. Yritin sopeutua jokaiseen piiriin, johon astuin, ja muutin itseäni sen mukaan, kuka seisoi vieressäni. Ajattelin jatkuvasti, että jos sopeutuisin tarpeeksi, joku lopulta sanoisi: "Kyllä, sinä kuulut joukkoomme."
Mutta sitä hetkeä ei koskaan tullut.
Sen sijaan opin sulautumaan joukkoon juuri sen verran, että selviän päivästä.
Sain uusia ystäviä, menetin vanhoja ja kannoin mukanani jatkuvaa tunnetta, että minut on jotenkin rakennettu eri tavalla. En rikki... vain erilainen. Mutta lapsena "erilainen" ei tunnu erityiseltä. Se tuntuu raskaalta. Tuntuu kuin kävelisi ympäriinsä pienen salaisuuden kanssa, jota kukaan muu ei näe.
En puhunut tunteistani, koska en uskonut kenenkään ymmärtävän, miltä tuntuu tuntea olevansa irrallaan ympäröivästä maailmasta. Vaikka kaikki näytti ulospäin hyvältä, minusta tuntui, että elin elämääni väärästä näkökulmasta, aivan kuin kaikille muille olisi ojennettu kartta ja minä olisin saanut väärät ohjeet.
Yksi muisto kuitenkin on jäänyt mieleeni kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Eräs opettaja kysyi minulta kerran, miksi aina vähättelen itseäni.
Hän ei sanonut sitä tylysti. Hän sanoi sen kuin joku olisi oikeasti huomannut minut, todellisen minäni, ei sitä versiota, jota yritin esittää sopeutuakseni joukkoon.
Tuo yksi lause jäi mieleeni. Ei siksi, että se korjaisi mitään heti, vaan koska se oli ensimmäinen kerta, kun joku tunnusti hiljaisen kamppailun, jonka luulin peitteleväni niin hyvin.
Koulussa en ollut paras missään muussa kuin matematiikassa ja kuvataiteessa. Pidin numeroiden rakenteesta ja piirtämisen vapaudesta, kahdesta asiasta, joissa minun ei tarvinnut teeskennellä. Pystyin olemaan oma itseni selittämättä miksi. Ja ehkä se oli kaiken sen alku, mitä seurasi.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän jotain, mitä en silloin ymmärtänyt:
Minun ei pitänyt sopeutua joukkoon.
Minun piti tuntea oloni erilaiseksi, jotta voisin oppia rakentamaan jotain ihmisille, jotka tuntevat samoin.
Wander Balancen ei koskaan ollut tarkoitus olla trendikäs brändi tai täydellinen versio hyvinvoinnista. Se tuli minusta, joka tietää, miltä tuntuu olla ulkopuolinen, kamppailla hiljaa, piilottaa sotkuiset hetkensä ja uskoa, että kaikki muut paitsi sinä ovat selvittäneet elämänsä.
Halusin luoda tilan, jossa ihmisten ei tarvitse esiintyä tai teeskennellä.
Tila, jossa voit olla rehellinen ylikuormittuneesta, väsyneestä, eksyneestä tai epävarmuudesta. Paikka niille, jotka kantavat tunteitaan hiljaa mutta syvästi.
Jos olet joskus tuntenut itsesi "mustaksi lampaaksi", haluan sinun tietävän yhden asian:
Olet riittävä.
Elämäsi riittää.
Sinun ei tarvitse olla enempää kuin kukaan muu.
Ei tarvitse pakottaa itseään paikkoihin, jotka eivät tunnu oikeilta.
Sinun ei tarvitse pyydellä anteeksi sitä, että kasvat omalla tavallasi, omassa ajassasi.
Mistä ikinä unelmoitkin, siihen pystyt.
Vaikka aloittaisitkin pieneltä tuntuvasta paikasta.
Vaikka vielä selvittäisitkin itseäsi.
Sinun ei tarvitse muuttaa sitä, kuka olet, kuuluaksesi johonkin.
Sinun tarvitsee vain löytää tiloja – ja ihmisiä – joissa sinun ei tarvitse kutistua tai muokata itseäsi.
Tämä blogi, tämä brändi ja nämä pienet hetket, joita jaamme…
Toivottavasti niistä tulee sinulle yksi noista tiloista.
Koska sinulla on oikeus tuntea olosi kotoisaksi omassa elämässäsi.
Ja jos kukaan ei ole kertonut sinulle viime aikoina:
Saat ottaa tilaa juuri sellaisena kuin olet.