On ihmisiä, jotka kulkevat lapsuuden läpi tuntien kuuluvansa joukkoon.
Ja sitten on minun kaltaisiani ihmisiä.
Niitä, jotka ovat aina tunteneet olevansa hieman ulkopuolisia jopa silloin, kun ympärillä on muita ihmisiä.
Kasvoin pienessä kylässä. Ulospäin elämä oli rauhallista, mutta sisälläni maailma oli usein äänekäs.
Yritin sopeutua jokaiseen joukkoon, johon astuin. Muutin itseäni sen mukaan, kuka sattui olemaan vieressäni. Ajattelin, että jos vain yrittäisin tarpeeksi, joku sanoisi lopulta: “Kyllä, sinä kuulut tänne.”
Mutta sitä hetkeä ei koskaan tullut.
Erilaisuuden tunne
Sen sijaan opin sulautumaan joukkoon juuri sen verran, että selviän päivästä.
Sain uusia ystäviä.
Menetin vanhoja.
Ja kannoin mukanani jatkuvaa tunnetta siitä, että minut on rakennettu hieman eri tavalla.
En rikkinäiseksi, vain erilaiseksi.
Mutta lapsena erilaisuus ei tunnu erityiseltä.
Se tuntuu raskaalta.
Se tuntuu siltä kuin kulkisi ympäriinsä pienen salaisuuden kanssa. Sellaisen, jota kukaan muu ei näe.
Kun joku huomaa sinut
En puhunut tunteistani kovin usein.
Ajattelin, ettei kukaan ymmärtäisi miltä tuntuu elää hieman irrallaan ympäröivästä maailmasta.
Ulospäin kaikki näytti hyvältä, mutta sisälläni tuntui siltä kuin eläisin elämää väärästä näkökulmasta, kuin kaikille muille olisi annettu kartta ja minä olisin saanut väärät ohjeet.
Yksi muisto on kuitenkin jäänyt mieleeni.
Eräs opettaja kysyi minulta kerran, miksi vähättelen itseäni niin paljon.
Hän ei sanonut sitä moittivasti.
Hän sanoi sen tavalla, joka tuntui siltä kuin joku olisi oikeasti nähnyt minut. Ei sitä versiota, jota yritin esittää, vaan todellisen minäni.
Se lause jäi mieleeni.
Ei siksi, että se olisi ratkaissut kaiken, vaan siksi, että se oli ensimmäinen kerta, kun joku huomasi sen hiljaisen kamppailun, jota luulin piilottavani niin hyvin.
Paikkoja, joissa sain olla oma itseni
Koulussa en ollut paras monessa asiassa.
Mutta matematiikka ja kuvataide tuntuivat omilta.
Pidin numeroiden rakenteesta ja piirtämisen vapaudesta.
Ne olivat kaksi paikkaa, joissa minun ei tarvinnut selittää itseäni. Saatoin vain olla.
Ja ehkä juuri siitä kaikki alkoi.
Miksi tämä kaikki johti Wander Balanceen
Nyt jälkeenpäin ymmärrän jotain, mitä en silloin ymmärtänyt.
Minun ei ollut tarkoitus sulautua joukkoon.
Minun piti tuntea oloni erilaiseksi, jotta voisin joskus rakentaa jotain ihmisille, jotka tuntevat samoin.
Wander Balancen ei koskaan ollut tarkoitus olla trendikäs brändi tai täydellinen versio hyvinvoinnista.
Se syntyi kokemuksesta tietää miltä tuntuu:
- olla ulkopuolinen
- kamppailla hiljaa
- piilottaa epävarmuutensa
- ja ajatella, että kaikki muut ovat jo selvittäneet elämänsä
Tila, jossa ei tarvitse esittää
Halusin luoda tilan, jossa ihmisten ei tarvitse esittää mitään.
Paikan, jossa voi olla rehellinen väsymyksestä, ylikuormituksesta, epävarmuudesta tai eksyneestä tunteesta.
Paikan niille, jotka kantavat tunteitaan hiljaa mutta syvästi.
Jos olet joskus tuntenut olevasi “musta lammas”
Haluan sinun tietävän yhden asian.
Sinä riität. Elämäsi riittää.
Sinun ei tarvitse olla enempää kuin kukaan muu.
Sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi paikkoihin, jotka eivät tunnu oikeilta.
Et myöskään tarvitse anteeksipyyntöä siitä, että kasvat omalla tavallasi, omassa ajassasi.
Mistä ikinä unelmoitkin, siihen voi löytyä tie.
Vaikka aloittaisit pienestä.
Vaikka vielä etsisit itseäsi.
Sinun ei tarvitse muuttaa sitä, kuka olet, kuuluaksesi johonkin.
Sinun tarvitsee vain löytää paikkoja ja ihmisiä, joissa sinun ei tarvitse kutistua tai muokata itseäsi.
Tämä blogi, tämä brändi ja nämä pienet hetket, joita täällä jaetaan…
Toivottavasti niistä tulee sinulle yksi sellainen paikka.
Koska sinulla on oikeus tuntea olosi kotoisaksi omassa elämässäsi.
Ja jos kukaan ei ole sanonut sitä sinulle vähään aikaan: Saat ottaa tilaa juuri sellaisena kuin olet.
